Tilaa uutiskirje

Pakkaus-lehti: Termit tutuksi -artikkelit

Pakkaus-lehden Termit tutuksi -artikkelit:


Kierrätys

Tieteen termipankin mukaan kierrätys on jätteiden tai jätejakeiden käyttämistä raaka-aineena tai materiaalina. Encyclopedia Britannican laajemman määritelmän mukaan kierrätys tarkoittaa materiaalin, esineen tai muun kulttuurillisen asian käyttämistä hyödyksi uudessa yhteydessä. Usein kierrätyksellä tarkoitetaan jätteiden hyötykäyttöä uusien tuotteiden valmistuksessa. Kierrätys vähentää yleensä neitseellisten raaka-aineiden ja energian kulutusta sekä jätteiden hävittämisestä aiheutuvaa ilman, veden ja maan saastumista.

Kierrätettävä on Cambridge Dictionaryn mukaan materiaali tai tuote, jonka voi käyttää uudelleen sen jälkeen, kun se on käsitelty tietyllä teollisella prosessilla. Kierrätettävä poikkeaa uudelleenkäytettävästä, eli sellaisesta materiaalista tai tuotteesta, jonka voi käyttää uudelleen ilman erityistä käsittelyä.

Kun jokin tuote tai materiaali on kierrätysvalmis, se ei välttämättä ole vielä kierrätettävä olemassa olevissa järjestelmissä.

EU-lainsäädännön termi kierrätetty on ehkä kaikkein tiukin tulkinta. Pakkausjätedirektiivin muutos 2018/852, (kohta 16) lukee kierrätetyksi vain ne materiaalit, jotka uudelleen käsitellään tuotteiksi, materiaaleiksi tai aineiksi joko niiden alkuperäiseen tai muuhun tarkoitukseen. EU on asettanut painoon perustuvat kierrätystavoitteet pakkausjätteelle toteutettaviksi 31.12.2025 mennessä: muovi 50 %, puu 25 %, rauta 70 %, alumiini 50 %, lasi 70 % sekä kartonki 75 %. Kertakäyttömuovi- eli SUP-direktiivi (EU) 2019/904 (artikla 6(2) ja liite F) velvoittaa vuodesta 2025 alkaen käyttämään PET-juomapullojen valmistuksessa 25 % ja vuodesta 2030 muiden muovisten juomapullojen valmistuksessa 30 % kierrätysmuovia.

Kierrätystavoitteiden saavuttamisessa ei enää huomioida jätettä, joka on määrä käyttää polttoaineina tai muutoin energian tuottamiseksi, maantäyttöön tai muihin toimiin. Samaisen SUP-direktiivin mukaan kierrätysaste sisältää myös biohajoavan pakkausjätteen, joka on tullut aerobiseen tai anaerobiseen käsittelyyn, jos sen tulosta käytetään kierrätettynä tuotteena, materiaalina tai aineena.

Viimeistään vuonna 2025 kierrätystarkoituksessa on erilliskerättävä SUP-direktiivissä luetelluista kertakäyttöisistä muovituotteista 77 %, ja vuonna 2029 yhteensä 90 % tiettynä vuonna markkinoille saatettavista muovituotteista.
Komission säädöksen 2019/665, kohdan 5 mukaan laskettujen ja toimitettujen tietojen tukena on oltava tehokas pakkausjätemateriaalivirtojen laadunvalvonta- ja jäljittämisjärjestelmä, sisältäen mm. sähköisiä rekisterejä ja lajiteltuun jätteeseen sovellettavia teknisiä eritelmiä.

Jos tähän asti luettuasi ajatus edelleen kiertää, niin tärkeintä tässä monimutkaisessa kokonaisuudessa on muistaa, että vastaisuudessa materiaalin kierrätykselle on asetettu tavoite, jonka mukaan vain oikeasti uudelleen käyttöön otettu materiaali on kierrätetty ja sen määrää valvotaan tarkasti.

Teksti: Ali Harlin, Kirsi Kataja ja Miitta Eronen
Package-Heroes-hanke
www.packageheroes.fi

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 1/2020


Kestävä pakkaaminen

Kestävyydellä viitataan lähtökohtaisesti aina ekologiseen, taloudelliseen, sosiaaliseen ja usein myös kulttuuriseen kestävyyteen. Kun kaikki kestävyyden tarkastelukulmat otetaan huomioon, voidaan puhua myös kokonaiskestävästä tai kokonaisvaltaisesti kestävästä.

Elintarvikepakkauksen tehtävä on suojata tuotetta logistisessa ketjussa, kaupassa ja kotitalouksissa: tarkoitus on saada tuote syödyksi ja eliminoitua ruokahävikki, eli ruoan turha tuottaminen. Tämä on tärkein vaatimus pakkaukselle ympäristön, talouden, kuluttajan ja koko yhteiskunnan näkökulmista.

On sekä ekologisesti että taloudellisesti kestävää, että pakkaukset johtavat varta vasten tuotetun ruoan kuluttamiseen. Ruokahävikki kasvattaa merkittävästi ruoan ympäristövaikutuksia ja taloudellisia kustannuksia. Kestävyyden sosiaalinen näkökulma korostuu erityisesti, kun kehittyneistä maista siirrytään kehittyviin yhteiskuntiin. Ruokaturvan takaamiseksi ja nälänhädän poistamiseksi kehittyvät maat tarvitsisivat parempia ja halvempia pakkauksia mutta mieluummin vähemmän, sillä haasteena on myös kehittymätön jätehuolto.

Pakkaamisen ja esimerkiksi muovien käytön kohdalla kestävyyden arviointi keskittyy usein pakkausten ympäristövaikutuksiin. Pakkauksen ympäristösuorituskyvyn tärkein kriteeri on tuotehävikin, siis ruokahävikin, estäminen. Ruokahävikin on osoitettu olevan ympäristöllisesti jopa suurempi tekijä kuin pakkausten valmistuksen ja kierrätyksen. Pakkauksen täyttäessä tämän vähimmäistason, voidaan kiinnittää huomiota muihin ominaisuuksiin, kuten vaihtoehtoisten pakkausmateriaalien systeemisiin ympäristövaikutuksiin.

Elintarvikepakkaus voi koostua hyvin erilaisista materiaaleista. Näitä ovat mm. fossiiliset muovit, biopohjaiset muovit, kuitupakkaukset, metallit, lasi ja erilaiset yhdistelmämateriaalit. Ei ole olemassa yleispätevää tieteeseen perustuvaa ohjesääntöä sille, mikä on ympäristön kannalta sopivin pakkausmateriaali; arviointi on aina tapauskohtaista. Tärkeä osavaatimus kestävyydelle on materiaalien kierrätys- ja uudelleenkäyttömahdollisuudet, mikä otetaan myös elinkaarilaskennoissa huomioon osana kokonaisuutta.

Ruokapakkausten ympäristövaikutusten ja ympäristösuorituskyvyn vertailuun käytetään elinkaariarviointia. Elinkaariarvioinnilla selvitetään koko tuotantoketjun, käytön, uudelleenkäytön ja käytön jälkeiset, merkittäväksi havaitut potentiaaliset ympäristövaikutukset, kuten maankäyttö, resurssien kulutus, hiilijalanjälki, vesijalanjälki ja rehevöittävät tai jopa toksiset vaikutukset. Sekä yksi- että monikerroksisten pakkausten ympäristösuorituskykyä voidaan vertailla erikseen jokaisen valitun ympäristövaikutuksen perusteella tai asettaa pakkausratkaisut ekologisen kestävyyden kannalta järjestykseen laskemalla yhteen useampi vaikutus. Tämä edellyttää aina jossain määrin subjektiivisia valintoja eri asioiden tärkeydestä ja laskelman lopputuloksella ei ole välttämättä käyttäjän helposti ymmärtämää tulkintaa, kuten kiloja tai litroja. Parhaillaan suunnitellaan kuluttajalle pakkausvaihtoehtojen havainnollisempaa elinkaariarvioinnin viestintätapaa, jossa yhdistyvät sekä tekninen- että ympäristösuorituskyky.

Kestävän pakkauksen pitäisi täyttää tehtävänsä pienillä ympäristörasitteilla ja järkevillä kustannuksilla. Vaikka pakkaaja menisikin markkinoilla jokin kestävyyden näkökulma edellä, hänen on usein pystyttävä perustelemaan ratkaisunsa jokaisella kestävyyden osa-alueella ja usein eri kohderyhmille erikseen.

Teksti: Juha-Matti Katajajuuri, Tarmo Räty & Frans Silvenius, Luonnonvarakeskus
Package-Heroes-hanke

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 2/2020


Muovit

Muovi on yleisnimitys lämmön avulla muovattaville synteettisille materiaaleille, jotka koostuvat molekyyleistä, polymeereista. Polymeerit voivat olla joko luonnonpolymeerejä, jotka esiintyvät sellaisenaan kasveissa tai eläimissä, tai ihmisen valmistamia synteettisiä polymeerejä. Muokatut luonnonpolymeerit luetaan nykyisin usein muoveiksi, etenkin silloin kun muokkaus on muuttanut ne valtamuovien kaltaisiksi. Synteettiset polymeerit ovat pitkiä hiiliketjuja, jotka ovat saatu aikaiseksi yhdistämällä pienempiä molekyylejä, monomeerejä, toisiinsa prosessissa, jota kutsutaan polymeroinniksi. Polymeroinnissa katalyyttien vaikutuksesta monomeerit kiinnittyvät toisiinsa. Polymeerien lisäksi muovit sisältävät lisäaineita, joilla pyritään parantamaan materiaalin työstö-, käyttö- ja kesto-ominaisuuksia kunkin käyttötarkoituksen mukaisiksi.

Muoveja on tuhansia erityyppisiä, erilaisiin käyttötarkoituksiin räätälöityjä, esimerkiksi: polyeteeni (PELD), jota käytetään esimerkiksi leipäpusseissa, polyeteenitereftalaatti (PET), jota käytetään virvoitusjuomapulloissa ja biohajoava polylaktidi (PLA), jota käytetään sekä lääketieteessä elimistössä hajoavana materiaalina, mutta myös monissa teolliseen kompostointiin soveltuvissa pakkauksissa.

Muovien raaka-aineena käytetään edelleen pääasiallisesti fossiilisia raaka-aineita, kuten öljyä tai maakaasua. Käytettävä raaka-aine voi kuitenkin olla myös täysin biopohjainen, tarkoittaen, että se valmistetaan uusiutuvasta raaka-aineesta eli biomassasta, kuten puusta, kasveista, levistä tai biojätteistä. Esimerkiksi polyeteeniä voidaan valmistaa joko fossiilisista raaka-aineista tai se voidaan valmistaa sokeriruo’on ylijäämäsokerista valmistetusta etanolista.

Usein näkee puhuttavan biomuoveista. Tätä sanaa kannattaisi kuitenkin välttää sen monitulkintaisuuden vuoksi. Sillä voidaan tarkoittaa joko biopohjaisia muoveja tai biohajoavia muoveja. Jotkut muovit ovat molempia ja jotkut vain toista.

Biohajoavat muovit voidaan jakaa biopohjaisiin ja fossiilisiin biohajoaviin muoveihin. Esimerkkinä biopohjaisesta biohajoavasta muovista toimikoon useimpien tuntema polylaktidi ja esimerkkinä fossiilisesta biohajoavasta muovista polyvinyylialkoholi, eli PVA, jota käytetään usein esimerkiksi pesuainekapselien liukenevassa kääreessä. Materiaalin biopohjaisuus ei siis linkity materiaalin kykyyn biohajota, vaan siihen vaikuttaa vain muovin kemiallinen rakenne.

Kun puhutaan biohajoavuudesta ja erityisesti kyseisen termin käytöstä muovipakkauksen markkinoinnissa, on hyvä ymmärtää, että käytännössä kaikki materiaalit biohajoavat – toiset nopeasti ja toiset todella hitaasti. Oleellista onkin missä ajassa ja olosuhteissa biohajoaminen tapahtuu ja tämän takia nämä seikat tulisi aina tarkastaa biohajoavina markkinoiduista pakkauksista. Esimerkiksi polyeteenin biohajoaminen luonnossa vie satoja, ellei jopa tuhansia vuosia, eikä sillä siten ole mitään käytännön merkitystä.

Biohajoavuudelle löytyy erilaisia sertifiointeja, esimerkiksi TÜV Austrian testit maaperässä, makeassa vedessä ja meressä biohajoamiselle. Kun materiaali biohajoaa happea sisältävissä olosuhteissa, se muuttuu ympäristössä esiintyvien mikrobien toimesta hiilidioksidiksi, vedeksi ja biomassaksi. Sertifioinneissa määritetään missä määrin materiaalin pitää hajota tietyssä ajassa ja tietyissä olosuhteissa.

Muovipakkauksen kompostoituvuus määritetään kansainvälisissä standardeissa, esimerkiksi eurooppalaisessa EN 13432 standardissa. Muovimateriaalin standardinmukainen kompostoituvuus tulee siis testata puolueettoman tutkimuslaitoksen toimesta. Muovipakkauksen toteaminen kompostoituvaksi vaatii siltä seuraavat ominaisuudet:

  1. Muovipakkaus osoitetaan biohajoavaksi kuudessa kuukaudessa hiilidioksidin tuottoon perustuvassa kompostiolosuhteita simuloivassa testissä. Biohajoavuusprosentin on testissä saavutettava vähintään 90% kuudessa kuukaudessa
  2. Vähintään 90% muovipakkauksesta hajoaa alle 2mm jäänteiksi 12 viikossa kompostointiprosessin aikana
  3. Ei negatiivisia vaikutuksia kompostointiprosessiin tai kompostin laatuun
  4. Alhainen raskasmetallipitoisuus

Hyvänä ohjenuorana toimii, että kaikki kompostoituvat muovit ovat biohajoavia, mutta kaikki biohajoavat muovit eivät ole kompostoituvia.

Teksti: Jussi Lahtinen, VTT
Package-Heroes-hanke

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 3/2020


Barrieerit suojaavat sisältöä

Barrier-materiaali, barrieri, barrieeri, estomateriaali; eri toimijat ja teollisuuden alat käyttävät erilaisia ilmaisuja, mutta mitä tarkoitetaan barrier-materiaaleilla elintarvikepakkauksissa? Pakkauksen tehtävä on pakatun tuotteen toimittaminen kuluttajalle aina sen käyttöön asti korkealaatuisena ja turvallisena. Elintarvikepakkauksen on suojattava tuotetta yhdisteiden haitalliselta siirtymiseltä tuotteen ja ympäristön välillä, tuotteen pilaantumista edesauttavilta muilta tekijöiltä sekä tuotteen ja pakkauksen välisiltä negatiivisilta vuorovaikutuksilta. Tämän toiminnallisuuden toteuttamiseen käytetään erilaisia barrier-materiaaleja.

Eri tuotteet vaativat erilaisia ratkaisuja tuotteen koostumuksesta ja vaaditusta säilyvyysajasta riippuen. Joitakin tuotteita säilytetään pakkauksissa vuosien ajan, kun taas toisille tuotteille riittää tuntikin. Yleisimmin barrier-materiaaleja käytetään suojaamaan tuotetta liiallisilta kosteuden muutoksilta ja/tai hapettumiselta. Tuotteen säilymiseen vaikuttavia ulkoisia tekijöitä ovat esimerkiksi valo ja sen tietyt aallonpituudet. Pakkauksen tulee estää myös rasvan ja öljyn imeytyminen tuotteesta pakkausmateriaaliin sekä vastavuoroisesti mahdollisten kontaminaattien siirtyminen materiaaleista tuotteeseen. Ilman asianmukaisia barrier-ominaisuuksia lukuisten elintarvikkeiden säilyvyys heikkenisi ja ruokahävikki kasvaisi.

Miten saavutetaan riittävä barrieeri? Eri materiaaleilla on lähtökohtaisesti hyvinkin erilaiset ominaisuudet ja paras pakkausmateriaali löytyy usein näitä sopivasti yhdistelemällä. Materiaalit voidaan luokitella suorituskykynsä mukaan eri luokkiin ja muovipuolella barrier-muoveilla tarkoitetaankin usein esimerkiksi hapenläpäisyn suhteen niitä parhaimpia. Pakkausmateriaalien tulee kuitenkin täyttää koko joukko muitakin vaatimuksia, mikä rajoittaa ”täydellisten” barrier-materiaalien kehittämisen mielekkyyttä ja tiettyjen suorituskyvyltään hyvien materiaalien käyttökelpoisuutta. Pakattavien tuotteiden vaatimusten parempi ymmärtäminen luo sekä haasteita että mahdollisuuksia uusille barrier-ratkaisuille.

Pakkausmateriaaleihin liittyvä kehitystyö on vilkasta. Tämä on suurelta osin seurausta ympäristötietoisuuden lisääntymisestä sekä siitä seuranneesta regulaatiosta. Kertakäyttömuovien osuutta pakkaamisessa pyritään vähentämään ja pakkausten kierrätettävyyttä parantamaan. Materiaalien barrier-ominaisuuksien parantamista tutkitaan, jotta niitä voitaisiin ohentaa ja yksinkertaistaa. Vaihtoehtoisten barrier-materiaalien tarjoamat mahdollisuudet herättävät kasvavaa kiinnostusta. Tällaisia ovat esimerkiksi nanoselluloosa ja muut kasveista eristettävät polymeerit, biopohjaiset ja/tai biohajoavat muovit, paperin ja kartongin päällystykseen kehitetyt vesipohjaiset päällysteet, erikoispaperit ja epäorgaaniset ohutpinnoitteet. Muita syitä pakkausmateriaalien lisääntyvään kehitystyöhön ovat muuttuneet kuluttajatarpeet ja tarve parantaa resurssitehokkuutta.

Covid-19-epidemian aikana valmiiksi pakattujen ruokien arvostus ja pakkauksen merkitys turvallisuuden takeena ovat korostuneet. Ruoan kotiinkuljetuspalvelun sekä take-away -annosten suosion kasvu on ollut huimaa. Todennäköisesti tämä suuntaus on pysyvä ja vielä kasvaa jatkossa. Tämä kehitys luo uusia tarpeita ja mahdollisuuksia pakkausratkaisuille.

Teksti: Mika Vähä-Nissi, Hille Rautkoski ja Kirsi Kataja, VTT
Package-Heroes-hanke

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 4/2020


Ruokapakkaus ja biohajoavuus

BIOHAJOAVUUS JA NELJÄ ERI MERKITYSTÄ

Biohajoavuus, teollinen kompostoituvuus, biohajoaminen kotikompostissa ja luonnossa biohajoaminen - nämä ovat neljä eri asiaa. Alla olevassa kuvassa on visualisoitu näiden termien suhdetta toisiinsa joukko-opin keinoin. Vain pieni osa biohajoavina markkinoiduista materiaaleista biohajoaa luonnossa.

BIOHAJOAVUUDEN STANDARDIN MUKAINEN TESTAUS

Tieteellisesti määriteltynä materiaali on biohajoava, jos se hajoaa biologisen prosessin kautta - eli mikrobien avulla - sopivissa olosuhteissa (lämpö, kosteus, happipitoisuus ja happamuus) hiilidioksidiksi, vedeksi ja biomassaksi. Hapettomassa olosuhteissa kuten mädätysprosessissa syntyy hiilidioksidin lisäksi metaania. Teollisessa kompostointilaitoksessa korkea lämpötila ja kosteus mahdollistavat tehokkaan mikrobitoiminnan ja materiaalien biohajoamisen, kun taas esim. meressä olosuhteet ovat mikrobeille paljon haastavammat. Biohajoavuus-standardeja eri olosuhteisiin (esim. maa, meri, kompostointi) on lukuisia ja niissä kuvataan miten testaaminen suoritetaan (esim. EN 14046, EN ISO 17556). Biohajoavuuden yhteydessä olisikin tärkeä mainita missä olosuhteissa ja missä ajassa materiaali on todettu biohajoavaksi. Standardeja on laadittu erikseen sekä pakkausmateriaaleille että muoveille. Myös standardisointijärjestöjä on lukuisia, joista Suomen kannalta merkittävimmät ovat International Organization for Standardization (ISO), The European Committee for Standardization (CEN) ja Suomen Standardisoimisliitto ry (SFS).

KRITEERIT BIOHAJOAVUUDELLE TEOLLISISSA LAITOKSISSA

Menetelmiä kuvaavien standardien lisäksi on olemassa standardeja, joissa määritetään ne kriteerit, jotka materiaalien on täytettävä ollakseen biohajoavia. Pakkausmateriaalien biohajoavuuden standardissa EN 13432 (EN = European Standard) esitetään vaatimukset teollisissa kompostointi ja mädätyslaitoksissa käsiteltäville pakkauksille ja asetetaan mm. raja-arvot, jotka biohajoavuustestissä on saavutettava. Biohajoavuuden lisäksi pakkausmateriaalin on hajottava kompostointiprosessin aikana riittävän pieniksi paloiksi tietyssä ajassa eikä se saa aiheuttaa haittaa prosessille tai heikentää prosessissa syntyvän kompostin laatua.  Vastaavasti hyvin samankaltainen standardi on laadittu muoveille (ISO 14995). Nämä standardit koskevat siis vain yllä olevan kuvan oranssin ellipsin sisään jäävää materiaalijoukkoa.

Ruokapakkauksen biohajoavuus kompostointi- tai mädätyslaitoksissa on edullinen ominaisuus, jos pakkaus likaantuu käytössä niin, ettei sen kierrätys materiaalina ole enää helppoa. Tällöin on perusteltua laittaa se ruoan tähteiden mukana biojätteisiin, jolloin siitä saadaan kompostiainetta kaupunkien viheralueille tai biokaasua energiakäyttöön. Tärkeintä kuluttajalle on ymmärtää, että biohajoavaksi standardin EN 13432 mukaan ilmoitettu pakkaus ei vielä takaa biohajoamista kotikompostissa saatikka luonnossa.

EI OLE OLEMASSA STANDARDIA BIOHAJOAVUUDEN KRITEEREILLE KOTIKOMPOSTISSA

Kotikomposteissa lämpötila on tavallisesti huomattavasti matalampi kuin teollisessa kompostointilaitoksessa ja muutenkin olosuhteet ovat huonommat mikrobitoiminnalle ja materiaalien biohajoamiselle. CEN:in tai ISO:n standardia ja vaatimuksia kotikompostissa biohajoaville pakkausmateriaaleille ja muoveille ei ole vielä olemassa. Valmisteltavana on kuitenkin tällä hetkellä EN standardi kotikompostoitaville kantokasseille. Lisäksi joillakin sertifikaatteja myöntävillä tahoilla on kansallisiin standardeihin perustuvia testisysteemejä, joiden perusteella myönnetään kotikompostoitavuus-sertifikaatteja.

BIOHAJOAMINEN LUONNOSSA; UUSI STANDARDI ILMESTYNYT 2020

Luonnossa tapahtuvan biohajoavuuden testaaminen ja siten kriteerien asettaminen on erityisen haastavaa, koska olosuhteet vaihtelevat paljon. Esimerkiksi mereen päätyessään pakkausmateriaali voi vajota pohjan sedimentteihin tai ajautua rannikolle, jolloin olosuhteet ja mikrobisto ovat täysin erilaiset. Todellisissa olosuhteissa materiaalien biohajoavuutta voivat edistää myös muut tekijät kuten UV-säteily ja mekaaninen eroosio. Standardisoituja testimenetelmiä on lukuisia muovimateriaaleille, mutta ei erikseen pakkausmateriaaleille. Vuonna 2020 on ilmestynyt standardi ISO 22403, jolla voidaan osoittaa onko muovimateriaalilla potentiaalia biohajota meriympäristössä. Maaperään päätyvälle materiaaleille kriteeristöjä on asetettu ainoastaan maataloudessa katekalvona käytetylle muoville (EN 17033).

Pakkauksen ei toki koskaan kuuluisi joutua mereen tai maaperään roskana, mutta tällä hetkellä n. 40 % maailman muovijätteestä menee kaatopaikoille ja jopa lähes viidennes (19%) kaikesta maailman muovijätteestä joutuu tavalla tai toisella roskaksi ympäristöön ja meriin (lähde TEM2019:64). Meriroskasta muovin osuus on n. 80 % ja tästä merkittävä osa on peräisin kertakäyttöpakkauksista. Odotellessa valtioiden ponnisteluja saada jätteiden keräys- ja kierrätysinfrastruktuurit vuotamattomiksi, voimme tarjota mahdollisuutta korvata osa luonnossa biohajoamattomista kertakäyttömuovipakkauksista luonnossa biohajoavilla materiaaleilla.

Teksti: Kirsi Kataja ja Minna Vikman, VTT
Package-Heroes-hanke

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 5-6/2020


Lasipakkaukset

RAAKA-AINEET

Lasinvalmistuksen pääraaka-aineet ovat hiekka, kalkki ja sooda. Kun näihin lisätään pieniä määriä muita aineita, saadaan aikaan eri ominaisuuksilla valmistettuja pakkauksia. Lasin väriaineina käytetään metallioksideja, ruskea väri tehdään sekoittamalla hiiltä lasimassaan. Lasi ei sisällä mitään luonnolle haitallisia aineita ja inertti materiaali sopii lähes kaikkeen pakkaamiseen.

Materiaalin haittapuolena on, että lasi kestää huonosti iskuja. Puristuslujuudeltaan lasi on kuitenkin vahvaa.

Lasipakkauksia ovat pullot ja purkit ja niiden käyttökohteita ovat mm. viinit, oluet ja muut juomat, säilykkeet, hillot, lääkkeet, kosmetiikka ja muut ylellisyystuotteet.

PAKKAUSLASI KIERTÄÄ IKUISESTI

Epäorgaanisena materiaalina lasi voidaan sulattaa lukemattomia kertoja ilman vaikutusta sen ominaisuuksiin. Keskimäärin 30–90 prosenttia lasimassasta voi olla kierrätysmateriaalia.

Suomessa ei valmisteta pakkauslasia, joten täällä lajitellut pantittomat lasipullot ja -purkit on vuosien ajan jatkokäsitelty kierrätystä varten Hollannissa ja Englannissa. Jatkossa suurin osa lasipakkauksista käsitellään kotimaisin voimin Uusioaineksen tehtaalla Forssassa. Uusioaines puhdistaa Pakkauskierrätys RINKI Oy:n sille toimittaman pantittoman lasin, josta valmistetaan pääosin uusia pakkauksia ja myös vaahtolasia. Vaahtolasimurske on materiaalina hyvä vaihtoehto esimerkiksi leca-soralle rakennusten ja tietyömaiden pohjustuksiin ja routaerityksiin. Tämä mahdollistaa kaiken lajitellun lasipakkausjätteen kierrättämisen. Ringin toisena yhteistyökumppanina lasin kierrätyksessä on virolainen Krynicki Glass Recycling Oü, joka puhdistaa ja lajittelee lasia Järvakandissa. Puhdistettu lasi myydään pääosin raaka-aineeksi lasipakkauksia valmistavalle teollisuudelle.

KIERRÄTYS KANNATTAA

Kierrätysraaka-aineen käyttö vähentää lasivalmistuksen energian tarvetta. Ringin LCA Consulting Oy:llä teettämän selvityksen mukaan lasipakkausten lajittelu ja kierrätys ovat todellinen ympäristöteko. Kun suomalainen lajittelee kierrätykseen kilon lasipakkauksia, vähenevät hiilidioksidipäästöt puoli kiloa. Vuonna 2019 lasipakkauksia kerättiin Suomessa 25 miljoonaa kiloa. Näin ollen suomalaiset vähensivät lasipakkausten lajittelulla viime vuonna yli 12 miljoonaa kiloa hiilidioksidipäästöjä.

Lähde: Toimiva pakkaus -kirja ja Suomen Pakkauskierrätys RINKI Oy

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 7/2020


Kartonkia, muovia vai komposiittia?

Paperi ja kartonki ovat hyvin tunnettuja perinteisiä ruokapakkausmateriaaleja. Paperipussien kehitys alkoi niinkin aikaisin kuin 1844, ja ensimmäiset kartongit valmistettiin Englannissa jo 1817. Näiden materiaalien suosio kasvoi nopeasti koko 1900-luvun, mutta vuosisadan lopulla niitä alettiin korvata suorituskykyisillä, edullisemmilla ja keveämmillä muovipakkausratkaisuilla.

Muovimateriaalit johtivat uusien pakkausprosessien ja -tyyppien kehityksen, jotka taas mahdollistivat tuoreen ja prosessoidun ruuan tehokkaan säilymisen ja jakelun vähentäen samalla ruuan hävikkiä. Kuitenkin muovipakkaukset, pussit, pullot ja astiat, ovat muodostuneet keskeiseksi ympäristöjätteeksi, koska muovien huono hajoavuus on johtanut muovin varastoitumiseen biosfäärissä.

Muovit luonnossa vaikuttavat useisiin eliömuotoihin, niin myös ihmiseen. Tämän lisäksi uusiutumattomista luonnonvaroista valmistetut muovit ovat turhan arvokkaita ainoastaan poisheitettäviksi. Niinpä aloitteellisilla säätelytoimilla pyritään vähentämään fossiilisten materiaalien määrää pakkauksissa, tai jopa tiettyjen tuotteiden täyskieltoja, mikä luo tarvetta kestäville ja tehokkaasti kierrätettäville vaihtoehdoille.

Euroopan muovistrategian mukaan kaikkien muovipakkausten EU-markkinoilla pitäisi olla uudelleenkäytettäviä tai kierrätettäviä vuoteen 2030 mennessä. Tämän seuraukset eivät ole vielä selkeät, mutta on mahdollista, että muovin osuus pakkausmateriaalina voi vähentyä siihen liittyvien mielikuvien ja kuluttajakokemuksen takia.

Kuitupakkausmateriaalit ovat vakava kilpailija muoveille useissa sovelluksissa, koska ne on jo suunniteltu kierrätettäviksi ja niiden perusmateriaali on luonnollinen selluloosa, joka on myös biohajoava biomateriaali. Kuitupakkaukset mielletään myös muovia helpommin kierrätettäviksi, koska toimiva paperin ja kartongin kierrätys on ollut käytössä pitkään useimmissa maissa. Kartongin kierrätys on myös helpompaa, koska tasomaisena materiaalina se saadaan puristettua kasaan kuljetetusta varten jäykkiä muovipakkauksia helpommin.

Lisäksi paperi ja kartonki alentavat pakkauksen aiheuttamaa jalanjälkeä (< 1.5 kg CO2 eq/kg) verrattuna samanpainoiseen muoviseen pakkaukseen (3–5 kg CO2 eq/kg). Kuitenkin paperia ja kartonkia voidaan tarvita saman tehtävän täyttämiseen enemmän ja lisäksi se tarvitsee usein avukseen muita materiaaleja, kuten erilaisia muoveja. Tämä on erityisesti totta herkkien ruokatuotteiden ja juomien osalla. Esimerkiksi nestepakkauskartonki vaatii ehdottomasti polymeeripinnoitteen nestekontaktin takia. Vaikka tuote onkin edelleen kuitukierrätykseen sopiva, sen muoviset kerrokset nostavat kierrätyksessä hylättävän määrän peruspaperin kierrätyksen 10 prosentin tasolta jopa lähelle 50 prosenttia. Uudenaikaisten monikerroksisten kartonkimateriaalien kehityksessä kuidun ja muovin erottuminen otetaan huomioon.

Kuitumateriaalin ja muovin yhdistelmä pakkauksissa on usein hyvin perusteltavissa ja järkevää. Muovin eristävät ominaisuudet liitettynä kuitumateriaalien jäykkyyteen, venymättömyyteen ja lämmönkestävyyteen antavat ihanteellisia yhdistelmäominaisuuksia, mutta myöskin innovatiivisen mahdollisuuden hyödyntää kuitumateriaalia kierrätysosuuden kasvattamiseen.

Oikealla materiaalien valinnalla ja suunnittelulla voidaan parantaa myös muovikerrosten uudelleenkäytettävyyttä yhdistelmäpakkauksissa. Käytettävien materiaalien minimointi, yhteensopivuus ja harkittu irrotettavuus kuiturainasta ovat tämän optimoinnin keskeiset tekijät. Myös uusien biopolymeerien ja epäorgaanisten ohutkerrosten käyttö tarjoavat uusia mahdollisuuksia optimoinnin onnistuneeseen ratkaisuun.

Komposiittinen rakenne, jossa muovi ja kuitumateriaali on seostettu keskenään voi joissain tapauksissa vähentää tarvetta käyttää muovia, mutta tämä heikentää ja vaikeuttaa materiaalien kierrätettävyyttä samalla kun alkuperäisen muovin suorituskyky alenee. Näiden järkevä käyttö vaatisi erittäin paljon suurempia käyttömääriä, jotta komposiittien kierrätys olisi mahdollista. Oletettavasti näiden paikka on uudelleenkäytettävissä pakkauksissa.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että kierrätettäväksi suunnitellut kerrosrakenteiset kuitu- ja muovimateriaalien yhdistelmäpakkaukset ovat mielenkiintoinen vaihtoehto tulevaisuuden materiaalitehokkaiksi ratkaisuiksi. Niitä ei pidä verrata komposiittisiin materiaaleihin, joiden kierrätysmahdollisuudet ovat rajalliset. Kartonkimateriaalit eivät ole myöskään muoveja, vaikka niin yritetäänkin määritellä jo pienenkin muovipitoisuuden perusteella. Raja kulkee siinä, että kartonki pitää pystyä pulpperoimaan ja käyttämään materiaalitehokkaasti uudelleen olemassa olevissa kierrätysjärjestelmissä.

Teksti: Vinay Kumar ja Ali Harlin, VTT
Package-Heroes-hanke

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 8/2020


Muovin kierrätys

Parhaillaan on meneillään moninainen ja monitasoinen keskustelu pakkausmateriaaleista ja muovien hyväksyttävyydestä. Euroopan valitsema ratkaisu on ensisijaisesti kierrätys, jonka tavoitteena on alentaa muovijätteen määrää ja neitseellisen muovin käyttöä. Samalla mekaanisen kierrätyksen rinnalle on noussut mahdollisuus kemialliseen kierrätykseen. Tämä voi olla muovin uuden ajan alku.

Yksi asiaan liittyvä kysymys on se, että uudessa sääntelyssä muokatut muovinomaiset materiaalit ja synteettiset biopolymeerit nähdään yksiselitteisesti muoveina. Biohajoavat biopolymeerit, muokatut luonnonpolymeerit ja komposiitit, kuten paperijalosteet, saattavat sotkea jo nyt haastavan muovin keräilyn ja lajittelun. Tämä ei koske biopohjaisia valtamuoveja, jotka ovat pääasiassa samoja muoveja kuin vastaavat fossiiliset muovit, eli niillä on täysin samat fysikaaliset ominaisuudet mekaanisesti, termisesti, sähköisesti ja biohajoamisen suhteen.

Erilliset muovien kierrätysjärjestelmät ovat mahdollisia vain, kun muovien volyymit ovat riittävän suuria, kuten valtamuoveilla. Taloudellisen mielekkyyden kannalta on saatava toteutettua sekä teollinen lajittelu että kierrätystuotanto. Muovien kierrätyksen kannalta tärkeimmät ratkaisut muovien lajittelun jälkeen ovat mekaaninen kierrätys sulattamalla takaisin pelleteiksi tai muovin palauttaminen kemiallisesti takaisin monomeereiksi ja niiden uudelleen polymeroiminen.

Mekaanisen kierrätyksen haasteena on varmistaa uusiomateriaalien puhtaus ja turvallisuus erityisesti elintarvikekontaktissa. Epäpuhtauksia ovat kiintoaineiden ja lian lisäksi myös muoviin imeytyneet kemikaalit, öljyt, sulat ja monet haju-, maku- ja väriaineet. Tämän takia vain erittäin harvoissa tapauksissa, ja erityisesti kun kyseessä on suljettu pakkauskierto, on voitu antaa lupa pakkausmateriaalin kierrättämiselle. Hyvälaatuisesta kierrätysmuovista onkin pulaa nyt, kun kierrätys lasketaan uudelleen käyttöön otetusta määrästä.

Polyolefiinit, etenkin polyeteeni (r-PE), ovat yleisemmin mekaanisesti kierrätettyjä muoveja, koska niiden osuus koko muovijätteestä on suurin. Ne ovat myöskin helppoja käsitellä. Yhteinen haaste sekä polyeteeneille että polypropeeneille on niiden korkea affiniteetti rasvaliukoisiin epäpuhtauksiin. Lisäksi polypropeenille (r-PP) tyypillistä on nopeutuva sulaindeksin nousu.

Toinen merkittävä mekaanisesti kiertävä valtamuovi on polyesteri, etenkin kierrätetty pullopolyesteri r-PET. Sille tyypillinen moolimassan aleneminen johtuu hydrolyysistä ja sen kohottaminen ekstruuderissa tapahtuu poistamalla kosteutta sekä lisäämällä kytkentäaineita.

Myös useita muita termoplastisia muoveja voidaan kierrättää ekstrudoimalla. Materiaaliin voidaan seostaa neitseellistä materiaalia, sekoittaa eri kierrätyslaatuja, parantaa suorituskykyä lisäaineilla, värjätä materiaali, jne. Tärkeää on, että sula materiaali voidaan suodattaa ja poistaa siitä mekaanisia epäpuhtauksia. Tyypillisesti nämä päätyvät muihin kuin pakkaustuotteisiin.

Kemialliseksi kierrätykseksi kutsutaan myös menettelyä, jossa muovi liuotetaan ja kiteytetään uudelleen, jotta se saadaan puhdistettua. Myös mekaaniseen kierrätykseen voi kuulua tiettyjä kemiallisia vaiheita, kuten r-PET moolimassan nostaminen ekstruusiossa. Kemialliseksi kierrätykseksi voidaan mieltää myös liuotus, vaikka se onkin fysikaalinen prosessi.

Liuotuksen etuna on mahdollisuus puhdistaa polymeeri perinpohjaisesti. Polyeteenin (PE-LD) ja polypropeenin (PP) kierrättäminen liuottamalla on demo-tuotannon asteella. Näistä polyeteenin kierrätys on helpompaa liuotinjärjestelmän takia, sillä polypropeeni vaatii heksaanin asemesta vaarallisemman dekaliinin käyttöä.

Myös polyestereiden liuotuskierrätystä on kokeiltu pienessä mittakaavassa, mutta vaaditut liuottimet, kuten DMSO- tai ioniset liuottimet eivät vaikuta vielä teknistaloudellisilta. Vaikka kierrätyksessä käytetään liuottimia, on saatu aikaiseksi elintarvikekelpoisuusvaatimukset täyttäviä muoveja.

Monomeerien talteenotto perustuu depolymerointiin, kuten hydrolyysissä tai tietyissä termolyyseissä, tai palaamiseen jopa kauemmas taaksepäin valmistusketjussa, kuten synteesikaasun tuottamisessa ja hyödyntämisessä takaisin monomeereiksi. Tärkein hyöty palaamisesta monomeereihin saavutetaan siinä, että siten on mahdollista valmistaa laadultaan neitseellisen vertaisia uusiopolymeerejä. Kemiallisesti kierrätetyistä muoveista ei välttämättä käytetä erityistä nimikettä, koska ne voivat olla vain lisätty kierrätysosuus neitseellisen materiaalin mukana.

Termolyysillä voidaan hajottaa polymeerit oligomeerisiksi vahoiksi tai öljyiksi. Matalasti happipitoisia hajoamistuotteita, joita saadaan erityisesti polyeteeni- ja polypropeenifraktioista, voidaan edelleen käyttää esimerkiksi höyrykrakkausprosessin syötteenä eteenin ja propeenin valmistamiseksi, aivan samoin kuin tavallisesti käytetään naftasyöttöä. Nykyisin synteesikaasureittiä käytetään lähinnä polyolefiinien valmistukseen epätyypillisistä raaka-aineista, etenkin kivihiilestä.

Korkeasti happipitoiset polymeerit, kuten polyesterit, voidaan depolymeroida myös termolyyttisesti. Niitä ei kuitenkaan voida helposti palauttaa monomeereiksi, koska happipitoisuus johtaa suureen hävikkiin. Tämä on etenkin haaste kaasutuksessa. Kaasutuksen perusajatus on tuottaa synteesikaasua, josta voidaan valmistaa Fisher Tropsh to Olefins (FTO) -prosessilla keveitä olefiineja ja edelleen polyeteeniä ja polypropeenia.

Polyesterien hydrolyysi on periaatteessa yksinkertaista kaikkien polyesterimuovien kohdalla. Ongelmana on PET:n tereftaalihapon erottaminen ja puhdistaminen. Se on erittäin haastavaa ja keskeistä myös hyvälaatuisen neitseellisen PTA-monomeerin valmistamisessa. Siksi polyesterin kemiallinen kierrätys ei ole yleistynyt laajamittaisena teollisena toimintana.

Alkalinen hydrolyysi johtaa suolojen muodostumiseen, joiden poistaminen tuottaa merkittävästi jätettä ja nostaa kustannuksia. Glykolyysia on ehdotettu vaihtoehdoksi. Hydrolyysi metanolin avulla eli metanolyysi on kuitenkin kaikkein tehokkain menetelmä, sillä tereftaalihapon metanoliesteri voidaan suoraan polymeroida haihduttamalla vain metanoli pois.

Muovista luopuminen ei ole uskottava ratkaisu, vaikka kertakäyttötuotteissa siihen pyritäänkin. Materiaalien hyväksyttävyydessä on painotettu hiilijalanjälkeä, vaikka pohjimmiltaan kysymys on ennemmin ympäristön roskaantumisesta ja ekosysteemien vaarantumisesta. Pakkausmateriaalit ovat muovin suurin käyttökohde ja niissä muovin tehtävä on parantaa herkkien tuotteiden, etenkin elintarvikkeiden, säilyvyyttä. Tuotteiden hävikin pienentäminen on tärkeää ilmastonmuutoksen ehkäisyssä, ja myös siksi emme voi kokonaan luopua muovista. Mutta voimme tehdä sen paremmaksi, juuri sellaiseksi kuin sen aina piti olla. Siksi muovin kierrätys on yksi eksponentiaalisen toivon mahdollisuuksista.

Teksti: Ali Harlin, VTT
Package-Heroes-hanke

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 1/2021


Uudelleenkäytettävät pakkaukset

Pakkausten uudelleenkäytettävyys (re-use, reusable packaging) mainitaan usein ensisijaisena vaihtoehtona pakkausten jätehierarkiassa heti pakkausmateriaalien vähentämisen jälkeen. Jätehierarkiassa uudelleenkäyttö on korkeammalla prioriteetilla kuin kierrätys. Kiertotalousajattelussa uudelleenkäytöllä on vahva rooli ja tämä näkyy myös EU:n pakkauksia koskevissa linjauksissa. Myös monet yritykset ovat nostaneet uudelleenkäytön mielenkiintoisena vaihtoehtona kierrätettävyyden rinnalle tavoitellessaan pakkausten kiertotaloutta. Mitä tämä uudelleenkäyttö siis on?

Uudelleenkäytettävät pakkaukset ovat hyvin vanha keksintö, kuten vaikkapa palautettava maitopullo (milk man) tai hillopurkki. Suomessa tunnetuin uudelleenkäytettävä pakkaus lienee perinteinen ruskea olutpullo, joita markkinoilla on edelleen. Esimerkiksi Saksassa suuri osa oluttuotteista kulkee edelleen uudelleenkäytettävissä pulloissa. Uudelleenkäytettäviä pakkauksia käytetään paljon myös nykyisessä logistiikassa, ja jonkin verran myös B2B-pakkaamisessa. Esimerkiksi elintarviketeollisuuden raaka-aineita kulkee usein uudelleenkäytettävissä konteissa. Myös suurin osa kuormalavoista on uudelleenkäytettäviä.

Perinteisesti uudelleenkäyttöön soveltuvien materiaalien joukkoon on liitetty lasi- ja metallipakkaukset, mutta käynnissä olevassa uudessa aallossa myös muovimateriaalit ovat osoittautuneet mielenkiintoisiksi. Monet muistavat varmasti myös takavuosien pullopakkausten joukosta uudelleenkäytettävät PET-muovipullot. Materiaalit kuitenkin vaativat paljon tutkimusta ja kehittämistä, sillä nykyiset materiaalit ovat kehittyneet pitkälti kertakäytön ympärille.

Uusien uudelleenkäyttöjärjestelmien rakentamisessa tulee huomioida monia eri seikkoja, jotta lopputulos olisi ympäristövaikutuksiltaan ja turvallisuudeltaan nykyisiä, pakkausten kertakäyttöön perustuvia järjestelmiä vastaava tai jopa parempi ja sopisi kuluttajan arkeen. Esimerkiksi turvallisuuden ja hygieenisyyden varmistaminen on ensiarvoisen tärkeää. Myös ympäristövaikutusten osalta uudelleenkäyttöön tulee valita oikeat materiaalit, pesuteknologiat ja logistiset mallit. Kuluttajien ottaminen huomioon on myös tärkeää, ja uudelleenkäyttöjärjestelmiä rakentaessa tulisi niiden olla mahdollisimman yhdenmukaisia, jotta esimerkiksi pakkausten palautus onnistuisi kuluttajien kannalta kätevästi.

Uudelleenkäytettävät pakkaukset vaativat uusia liiketoimintamalleja ja tukevat palveluliiketoimintaa. Esimerkiksi uudelleenkäytettävien postipakkausten tapauksessa kuluttajat voivat saada alennuksen seuraavaan ostoon palauttaessaan pakkauksen. Kuluttajapakkaukset voivat olla myös pantillisia, jolloin kuluttaja itse asiassa käyttääkin pakkausta palveluna ja palauttaessaan pakkauksen saa panttimaksun takaisin. Kuluttajat voivat myös ostaa kestopakkauksen itselleen ja täyttää pakkauksen uudelleen kaupassa. Parhaimmillaan uudelleenkäytettävä pakkaus voi auttaa vähentämään kuluja, rakentamaan brändiuskollisuutta, parantaa kuluttajakokemusta, tehostaa logistiikkaa ja tuoda pakkauksiin uutta toiminnallisuutta ja älykkyyttä. Myös työ digitaalisten alustojen kehittämiseksi tukee uudelleenkäytettävien pakkausten hallinnointia ja kiertojen optimointia ja on yksi selkeä uudelleenkäytön mahdollistaja.

Tulevaisuus näyttää minkälaisen roolin uudelleenkäytettävät pakkaukset voivat markkinoilla saada ja miten lainsäätäjä tulee muutosta kannustamaan.

Teksti: Ali Harlin ja Jussi Lahtinen, VTT
Package-Heroes-hanke

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 2/2021


Paperi ja kartonki

Kuiduista valmistettu paperi keksittiin noin 2000 vuotta sitten Kiinassa. Siitä on tullut niin luonnollinen osa elinympäristöämme, että sille ei ole virallista standardin mukaista määritelmää. Paperi voitaisiin määritellä niin, että se on lyhyistä kuiduista vetysidoksilla valmistettu rainamainen materiaali, joka on pulpperoitavissa ja uudelleen rainattavissa.

Paperin ja kartongin välinen standardinmukainen erottelu kulkee grammapainossa 125 g, jonka yli olevia laatuja kutsutaan kartongiksi. Paperien neliömassat vaihtelevat välillä 6–300 g/m² kun taas kartongin neliömassat ovat välillä 125–600 g/m². Kartonki on usein myös monikerroksista toisin kuin paperi. Kerroksissa voidaan käyttää erilaisia raaka-ainetyyppejä haluttujen ominaisuuksien saavuttamiseksi.

Paperissa yleisimmin käytettyjä mineraaleja ovat kaoliniittisavi ja kalsiumkarbonaatti eli liitu. Myös hienoksi jauhettua kiteistä marmoria, kipsiä ja titaanioksidia käytetään. Syväpainatuksessa voidaan käyttää myös talkkia.

Taivekartonkia (200–400 g/m²) käytetään erilaisten koteloiden valmistukseen. Se on käytetyn kuidun osalta kolmikerroksinen. Keskikerros on mekaanista sellua, pintakerrokset valkaistua sellua. Yläpinta on yleensä kaksoissavipäällystetty ja kiillotettu, ja joskus myös alapinta on ohuelti savipäällystetty tai pigmentoitu. Taivekartongin sileä pinta sopii hyvin offset- tai syväpainokäyttöön. Taivekartonkia voidaan päällystää muovilla tai laminoida alumiinilla.

Sellukartonki on valkoisesta sellusta valmistettua yksi- tai monikerroksista kartonkia, jossa voi olla savipäällystys painatusjäljen parantamiseksi. Sellukartongin tärkein käyttökohde on laminointi nestepakkauskartongiksi.

Pahvi on vähintään 250 g/m² painavaa paksua kartonkia. Pahvi-nimitystä käytetään puhekielessä yleensä ulkopakkauskartongeista tai ulkopakkauskartongin ja aallotuskartongin muodostamasta puolivalmisteesta, ei kartonkikerrosten väliin jäävästä aallotuspahvista.

Ulkopakkauskartongit eli aaltopahvit valmistetaan kahdesta osasta: pinnan lainerista ja pintojen väliin tulevasta aallotetusta osasta, flutingista eli aallotuskartongista. Laineri voi olla valkaistua, valkaisematonta tai uusiokuitua.

Teksti: Ali Harlin, VTT
Package-Heroes-hanke

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 3/2021


EU:n kestävän rahoituksen taksonomia

Kestävän rahoituksen taksonomia on luokittelujärjestelmä, jolla EU pyrkii tukemaan Vihreän kehityksen ohjelman ympäristötavoitteiden toteuttamista eli edistämään vihreää siirtymää kohti resurssitehokasta, resilienttia ja vähähiilistä taloutta. Taksonomian tavoitteena on luoda yhteiset kriteerit ilmaston ja ympäristön kannalta kestävälle taloudelliselle toiminnalle. Taksonomian lähtökohtana on tunnistaa kestävä toiminta muusta taloudellisesta toiminnasta mikä sisältää ympäristön kannalta haitallisen toiminnan, neutraalin toiminnan sekä toiminnan, jota ei vielä toistaiseksi pystytä luokittelemaan. Ajatuksena on, että yhteiset kestävyyskriteerit hillitsevät yritysten katteettomia ympäristölupauksia eli viherpesua.

Kestävyyskriteerit kohdistuvat kuuteen teemaan, joita ovat

  1. ilmastonmuutoksen hillintä,
  2. ilmastonmuutokseen sopeutuminen,
  3. vesivarojen ja merten kestävä käyttö ja suojelu,
  4. siirtymä kiertotalouteen,
  5. saastumisen ehkäiseminen ja
  6. biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemien suojelu ja ennallistaminen.

Taksonomia-asetus julkaistiin heinäkuussa 2020, ja tänä vuonna Euroopan komissio julkaisi ensimmäiset tarkemmat kriteerit, jotka kohdistuivat ilmastotoimille. Tulevina vuosina komissio kehittää kriteeristöt neljälle muulle kestävyysteemalle. Kestävän rahoituksen taksonomian pyrkii huomiomaan tuoreen tutkimustiedon sekä teknologioiden kehittymisen, ja siten tukemaan EU:n näyttöön perustuvaa päätöksentekoa.

Mitä tämä asetus merkitsee yrityksille? Taksonomia-asetus ei suoraan kosketa kaikkea yritystoimintaa. Nykyisellään asetus kohdistuu jäsenmaihin, suuryrityksiin ja rahoituslaitoksiin. Esimerkiksi suurten yritysten tulee jatkossa raportoida, mikä osa niiden liiketoiminnasta on ympäristön kannalta kestävän toiminnan mukaista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että toimijoiden tulee osoittaa, että liiketoiminta edistää merkittävästi vähintään yhtä viidestä ympäristötavoitteesta. Jotta taloudellinen toiminta voidaan luokitella ympäristön kannalta kestäväksi, se ei saa aiheuttaa merkittävää haittaa muiden tavoitteiden toteutumiselle. Yritykset voivat hyötyä taksonomiasta siten, että se edistää ympäristötavoitteita tukevien investointien toteuttamista.

Ilmastotoimien osalta kriteerejä ehdotetaan yhdeksälle sektorille, joista esimerkkeinä metsätalous, energiasektori sekä valmistava teollisuus. Vaikka taksonomia ei suoraan kosketa kaikkea yritystoimintaa, on oletettavaa, että nämä kriteerit tulevat tulevaisuudessa vaikuttamaan muuhunkin EU-säätelyyn. Erityisesti pakkausalan toimijoiden näkökulmasta kiertotaloutta, biodiversiteettiä, sekä saastumisen ehkäisyä koskevat tekniset kestävyyskriteerit tulevat varsin todennäköisesti vaikuttamaan yritystoimintaan, joten toimijoiden on hyvä seurata aktiivisesti taksonomian etenemistä.

Teksti: Henna Sundqvist-Andberg, VTT
Package-Heroes-hanke

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 8/2021


Elinkaariarviointi pakkausten ympäristökestävyyden määrittämisessä

Elinkaariarviointi (Life Cycle Assessment, LCA) on erityisesti tuotteiden ympäristövaikutusten arviointiin suunniteltu menetelmä. Sen käyttö on vakiintunut ilmastovaikutusten arvioinnissa, ja sen käyttöä ja tulosten raportointia ohjaavat kansainväliset standardit. Elinkaariarvioinnilla selvitetään koko tuotantoketjun (mukaan lukien raaka-aineiden hankinta, tuotteen valmistus, kuljetukset, varastointi, käyttö, uudelleenkäyttö ja käytöstä poisto) potentiaaliset ympäristövaikutukset. Arvioinnin kohteena voi olla ilmastovaikutuksen lisäksi muun muassa maankäyttö, resurssien kulutus, vesijalanjälki ja rehevöittävät vaikutukset vesistöihin tai toksiset vaikutukset ihmisiin ja ympäristöön.

LCA-laskelmien lähtökohta on tuotteen toiminnallisuus. Kun vertaillaan kahta tai useampaa pakkausratkaisua, kaikkien ratkaisujen täytyy soveltua samaan käyttötarkoitukseen riippumatta käytettävistä materiaaleista ja niiden ominaisuuksista. Laskelman tekijä määrittää tätä asettamalla kysymyksiä siitä, miten, kuinka paljon, kuinka kauan ja kuin hyvin laskettava tuote tarkoitusta palvelee. Sama toiminnallisuus voidaan saavuttaa käyttämällä esimerkiksi eri materiaaleja tai materiaalimääriä, kertakäyttöisinä tai uudelleen käytettävinä tuotteina, jotka kaikki vaikuttavat tuotteen käytöstä poiston vaihtoehtoihin. LCA-laskenta mahdollistaa hyvin erilaistenkin ratkaisujen ympäristökestävyyden vertailun.

LCA-tarkastelu on periaatteessa aina luonteeltaan globaali. Toisin kuin esimerkiksi kansalliset kasvihuonekaasujen päästöinventaariot, se huomioi kaikki tuotteen elinkaaren aikaiset ympäristövaikutukset riippumatta siitä missä ne tapahtuvat. Tämä on tarpeen, koska kasvihuonekaasupäästöjen ilmastoa lämmittävä vaikutus ei ole paikkaan sidottua. Tämä ominaisuus on erityisen tarpeellinen pakkausten kotimaisia ja tuontiraaka-aineita verrattaessa.

Vaikka LCA-laskentaohjeet ja standardit ovat luonteeltaan yleispäteviä ja soveltuvat hyvin erilaisille tuoteryhmille, pakkausratkaisujen ympäristövaikutusten tarkastelussa on tiettyjä erityispiirteitä, jotka vaikuttavat käytettävän lähestymistavan valintaan. Pakkaustuotteet ovat usein lyhytikäisiä, jolloin käytöstä poiston rooli LCA-tarkastelussa korostuu. Tällöin on kiinnitettävä huomiota erilaisten kierrätys- ja polttoratkaisujen vaikutuksiin. Poltosta syntyy päästöjä, mutta vapautuvan energian talteenotto vähentää muun energiantuotannon tarvetta. Tämän prosessin nettovaikutuksia pitää verrata neitseellisen materiaalin korvaamisesta syntyviin hyötyihin, vähennettynä kierrätysjärjestelmästä syntyvillä vaikutuksilla.

Myös pakkausmateriaalien raaka-aineet voivat poiketa toisistaan huomattavasti; ne voivat olla fossiilisia tai biopohjaisia, joista jälkimmäiset voivat olla peräisin esimerkiksi peltokasveista tai talousmetsistä. Tämä asettaa haasteita näiden materiaalien johdonmukaiselle tarkastelulle. Kuten edellä mainittiin, LCA-laskennat perustuvat jo lähtökohtaisesti elinkaariseen tarkasteluun. Tämä on erityisen tärkeää uusiutuvia, biopohjaisia raaka-aineita tarkasteltaessa. Toisin kuin esim. kansallisissa staattisissa hiilitasetarkasteluissa, biomateriaalin uusiutumisprosessi on mahdollista ottaa LCA-laskennoissa huomioon, ja uusiutumisen periaate sisältyykin uusimpiin LCA-laskentaohjeisiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että biopohjainen materiaali voitaisiin tulkita aina ns. hiilineutraaliksi.

Biopohjaiset materiaalit tulkitaan LCA-standardien ja laskentaohjeiden mukaan uusiutuviksi, eli kasvava biomassa sitoo takaisin näiden materiaalien poltossa tai hajoamisessa vapautuneen hiilen, jolloin kyseisillä hiilipäästöillä ei olisi laskennallisesti ilmastoa lämmittävää vaikutusta. Sen sijaan fossiilinen hiili poistuu poltossa lopullisesti fossiilisesta hiilivarastosta, ja nämä päästöt on sisällytettävä kyseisen tuotteen kokonaishiilijalanjälkeen. Biopohjaisten materiaalinen käytöstä poiston päästöttömyys edellyttää kuitenkin sitä, että tuotteiden sisältämä biomateriaali on aidosti uusiutuvaa, eli sen käyttö ei aiheuta biomassan ja maaperän sisältämien hiilivarastojen pienenemistä. Esimerkiksi maankäytön muutokset, kuten metsän raivaaminen pelloksi tai lisääntynyt maanmuokkaus, saattavat pienentää kasvuston tai maaperän hiilivarastoja pysyvästi. Nämä muutokset pitää kohdistaa biopohjaisista materiaaleista valmistettuihin tuotteisiin.

Tuotteen elinkaareen liittyy aina ulkoisvaikutuksia, jotka pyritään ottamaan LCA-laskennoissa huomioon. Epäsuorat maankäytön muutokset ja niistä aiheutuvat päästöt ovat yksi esimerkki näistä vaikutuksista. Muun muassa biopolttoaineiden ja biomateriaalien valmistaminen peltokasveista saattaa aiheuttaa epäsuoria maankäytön muutoksia, koska kyseistä peltoaluetta ei voi käyttää ruoan tuotantoon. Tämä lisää painetta peltopinta-alan lisäämiseen, ja saattaa johtaa metsien raivaamiseen pelloksi. Epäsuoria maankäytön muutoksia ei kuitenkaan vielä huomioida nykyisissä LCA-laskentaohjeissa täysin johdonmukaisella tavalla, ja tämän vuoksi tieteellistä tutkimusta ja menetelmien jatkokehitystä tarvitaan tällä osa-alueella. Nykyiset LCA-ohjeistukset eivät myöskään yksiselitteisesti huomioi hiilen sidontaa biopohjaisiin tuotteisiin, ja myös tämä ilmastovaikutusten kannalta tärkeä tekijä on syytä ottaa menetelmien jatkokehityksessä huomioon. Pakkausratkaisuja tarkasteltaessa yksi keskeinen ympäristövaikutus on myös roskaaminen, ja siitä aiheutuva mikromuovien kulkeutuminen meriin. Eri pakkausratkaisujen roskaamispotentiaalia voidaan tarkastella soveltamalla yleisiä LCA-laskentaperiaatteita, mutta tämänkin vaikutuksen yksityiskohtainen tarkastelu vaatii vielä arviointimenetelmien jatkokehitystä.

Teksti: Ilkka Leinonen ja Tarmo Räty, Luonnonvarakeskus
Package-Heroes-hanke

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 1/2022


Green deal - EU:n Vihreän kehityksen ohjelma vai vapaaehtoinen kansallinen sopimus?

Termi Green deal on tullut tutuksi monille, mutta sen merkitys tuntuu olevan edelleen hieman epäselvä. Haaste on siinä, että termillä voidaan viitata kahteen erilliseen, joskin toisiinsa linkittyvään, asiaan. EU:n Green Deal on Euroopan Unionin vihreän kehityksen ohjelma, keskeisin unionia ohjaava kattava toimenpidepaketti, joka tähtää siihen, että Eurooppa olisi vuoteen 2050 mennessä ilmastoneutraali. Laajaan ohjelmaan kuuluvia aloitteita ovat esimerkiksi kiertotalouden toimintaohjelma, EU:n kestävä tuotepolitiikka, uusi metsästrategia sekä kestävän rahoituksen taksonomia, jotka kaikki tulevat tavalla tai toisella koskettamaan läheisesti myös pakkaus- ja pakkaavaa teollisuutta. Vihreän kehityksen ohjelma on esimerkiksi asettanut tavoitteeksi, että vuoteen 2030 mennessä kaikkien EU:n markkinoilla olevien pakkausten tulee olla uudelleenkäytettäviä tai kierrätettäviä taloudellisesti kannattavalla tavalla.

Vihreän kehityksen ohjelmalla pyritään siis myös vähentämään erityisesti kertakäyttöisten muovipakkausten aiheuttamia ympäristöhaittoja. SUP-direktiivi (2019/904) on näin osa ohjelman toimeenpanoa. SUP-direktiivin kansalliseen toimeenpanoon kuuluvat muun muassa kertakäyttöisten tuotteiden vähentämistoimet. Suomessa on päädytty toteuttamaan direktiivin artiklan 4 tavoitteita eli syömävalmiin ruoan elintarvikepakkausten ja kertakäyttöisiin muovituotteisiin kuuluvien juomamukien vähentämistä vapaaehtoisin keinoin. Toisin sanoen green deal-sopimuksen ja sitoumusten avulla. Ja tästä muodostuu linkki näiden kahden green dealin välille.

Kotimainen green deal on vapaaehtoinen sopimus valtion ja elinkeinoelämän välillä. Ajatuksena on tuoda yhteen tahot, jotka ovat avainroolissa muutoksen aikaansaamiseksi. Green deal-sopimukset ovat määräaikaisia ja joustavampia kuin perinteinen lainsäädäntö, ja ne pyrkivät tehostamaan tai täydentämään lainsäädäntöä, mutta eivät korvaa sitä. Varsinaiset green deal-sopimukset tehdään useimmiten valtion ja elinkeinoelämän, kuten toimialajärjestöjen kanssa. Yritykset sitoutuvat mukaan erillisillä sitoumuksilla, jotka edistävät sovittujen tavoitteiden toteuttamista.

Ympäristöministeriö valmistelee parhaillaan muovisten kertakäyttöisten annospakkausten ja annospakkauksissa käytetyn muovin kulutuksen vähentämiseksi green deal-sopimusta yhteistyössä Elintarviketeollisuusliitto ry:n, Kaupan liitto ry:n, Matkailu- ja Ravintolapalvelut MaRa ry:n, Päivittäistavarakauppa ry:n ja Suomen Pakkausyhdistys ry:n kanssa. Sopimuksen ensisijaisena tavoitteena on korvata muovisia kertakäyttöisiä annospakkauksia helposti kierrätettävillä muovia sisältämättömillä kertakäyttöisillä annospakkauksilla, uudelleenkäytettävillä annospakkauksilla ja uudelleenkäytettävillä astioilla. On myös tuotteita, joissa muovin välitön korvaaminen ei ole mahdollista. Näiden tuotteiden osalta tavoitteena on vähentää muovin määrää eli korvata muovisia kertakäyttöpakkauksia vähän muovia sisältävillä pakkauksilla. Tänä vuonna sopimuksella pyritään selvittämään vähentämistavoitteiden lähtötaso ja suunnitelmissa on, että lähivuosina asetetaan tarkemmat kansalliset määrälliset tavoitteet muovisten kertakäyttöpakkausten kulutuksen vähentämiseksi.

Teksti: Henna Sundqvist-Andberg, VTT
Package-Heroes-hanke

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 2/2022


Muovin kemiallinen kierrätys

Muovien kemiallinen kierrätys on muovin purkamista takaisin lähtöaineiksi eli monomeereiksi tai johonkin välimuotoon esimerkiksi oligomeeriseksi vahaksi. Materiaalin uudelleenvalmistus mahdollistaa korkealaatuisten uusiomuovien ja -kemikaalien valmistuksen niin, että niitä voidaan käyttää sellaisenaan korvaamaan fossiilisia vaihtoehtoja kaikissa nykyisissä käyttökohteissa.

Hyödyntämällä laajempaa muovijätteiden valikoimaa voidaan vähentää riippuvuutta raakaöljyn käytöstä, pienentää tuotteiden hiilijalanjälkeä ja auttaa pääsemään eroon muovijätteen sijoittamisesta kaatopaikoille. Muovijätteen kemiallinen kierrätys vauhdittaa kiertotaloutta ja mahdollistaa mekaanista kierrätystä korkeamman muovien kierrätysasteen. Mekaaninen kierrätys tarkoittaa lajittelua, rouhintaa ja uudelleensulattamista. Kemiallinen kierrätys on peruskemikaaleja tuottavaa kemianteollisuutta, erityisesti petrokemiaa, ja se pääomavaltaista vaatien suuren määrän kierrätysmuovia raaka-aineeksi.

Kemialliseen kierrätykseen perustuvat muovit ja kemikaalit ovat korkealaatuisia ja ne voivat korvata neitseellisiin fossiilisiin raaka-aineisiin perustuvat tuotteet ilman rajoituksia myös herkissä ja vaativissa sovelluksissa, kuten suorassa elintarvikekontaktissa, lääke- ja terveydenhuollon pakkauksissa, leluissa ja autoteollisuudessa. Tämä ei yleensä ole mahdollista mekaanisesti kierrätetyillä muoveilla.

Polyolefiinit, eli polyeteeni ja polypropeeni voidaan nesteyttää termokemiallisessa prosessissa, pyrolyysissä, joka muuttaa muovijätteen raakaöljyn kaltaiseksi materiaaliksi. Nestemäistä ja esikäsiteltyä jätemuovia voidaan käyttää korvaamaan raakaöljyä raaka-aineena. Fossiiliset öljynjalostamot ovat monipuolisia ja tuottavat monenlaisia lopputuotteita. Näiden nykyiset jalostusprosessit mahdollistavat nesteytetyn jätemuovin muuttamisen uusien muovien ja kemikaalien raaka-aineeksi. 

Pyrolyysiprosesseja voidaan käyttää myös muihin muoveihin, kuten esimerkiksi polystyreeniin tai kumeihin. Kaasutusteknologioita voidaan käyttää tehokkaasti erityisesti polyolefiinien palauttamiseen monomeereiksi tai kaikkien muovien muuntamiseksi synteesikaasuksi. Synteesikaasu on yleisnimitys vetyä ja hiilimonoksidia sisältävälle kaasulle. Synteesikaasulla on laajat käyttömahdollisuudet kemianteollisuudessa, ja sitä valmistetaan usein kaasuttamalla kivihiiltä tai biomassaa. Synteesikaasussa on vaihtelevat määrät vetyä ja häkää.

Polyesteri, erityisesti polyeteeni tereftaalihappo PET, voidaan kierrättää usealla eri kemialla, jotka ovat alkalinen tai happohydrolyysi, metanolyysi (apuna metanoli), glykolyysi (apuna glykoli) tai amino- ja ammonolyysi (apuna amidit tai ammoniakki). Glykolyysi on näistä tunnetuin ja mahdollistaa sekä polyesterimuovin että polyesterihartsien valmistuksen. Hydrolyysit ja metanolyysi johtavat PTA monomeerin valmistukseen, mutta vaativat hankalan puhdistusprosessin. Aminolyysit soveltuvat muiden aromaattien valmistukseen.

Kemiallisena kierrätyksenä käsitetään myös polymeerien liuotusta ja uudelleenkiteytystä erotusmenetelmänä, vaikka kyse on fysikaalisesta prosessista. Liuotusreitin haasteita ovat vaaralliset liuottimien määrä ja niiden käsittely, mutta mekaanista kierrätystä puhtaammat tuotteet ja muita kemiallisia kierrätyksiä yksinkertaisemman prosessin.

Kemiallinen täydentää kierrätystä tarjoamalla mahdollisuuden kierrättää myös värilliset, monikerroksiset ja sekamateriaalijätteet. Mekaaninen kierrätys ja kemiallinen kierrätys voivat muodostaa kaskadin eli perättäisten hyödyntämisvaiheiden sarjan. Tarvitsemme molempia, sekä mekaanista että kemiallista kierrätystä, sillä Euroopassa on asetettu tavoite nostaa muovipakkausten kierrätysastetta 50 %:iin vuoteen 2025 ja 55 %:iin vuoteen 2030 mennessä, mutta tällä hetkellä vain kolmasosa kuluttajamuovijätteestä kerätään kierrätystä varten eikä mekaaninen kierrätys yksin riitä tavoitteiden saavuttamiseen.

Teksti: Ali Harlin, VTT
Package-Heroes-hanke

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 3/2022


Muutos tulee toimialan ulkopuolelta

Yrityksen toimialan (industry) ja toimialarajojen (industry boundary) määrittely on tärkeää. Määrittely auttaa ymmärtämään kenen kanssa kilpaillaan, mikä on kilpailuetu ja ketkä ovat yrityksen asiakkaita. Määritys on eri asia kuin kaupparekisteriin merkitty toimiala tai tilastokeskuksen toimialaluokitus. Perinteinen, kapea käsitys toimialasta on se, että ryhmä yrityksiä muodostaa toimialan, jos yritysten liiketoiminta on samankaltaista. Pakkausalalla tämä tarkoittaisi sitä, että vain ne yritykset, joiden päätuote on pakkaus ovat osa pakkausteollisuutta. Kuitenkin myös brändinomistajat pakkaavat ja suunnittelevat pakkauksia ja pakkausmateriaaleja usein valmistetaan ja kehitetään muilla toimialoilla. Tokihan nämäkin ovat pakkausalaa?

Vaikka alojen määrittely yritysten tärkeimmän liiketoiminta-alueen mukaan on perusteltua, se ei kuvaa hyvin toimialan kilpailua, innovaatioita ja kehityskulkuja, jotka liikkuvat perinteisten toimialarajojen yli. Siksi osa pakkaamiseen liittyviä toimintoja jää perinteisen toimialamääritelmän ulkopuolelle. Yrityksen toimialaa pitäisikin katsoa sen mukaan, mitkä yritykset ovat keskeisiä yrityksen omalle arvoketjulle.

Toimialoilla on yleensä myös omat, usein kirjoittamattomat säännöt ja menestysreseptit. Koska oman toimialan yritykset tarkkailevat usein vain kilpailijoitaan ja asiakkaitaan, kehitys johtaa yritysten samankaltaistumiseen ja keskinäiseen kilpailuun samoilla keinoilla. Koska kaikki tekevät samaa, kilpailu on veristä, eikä kukaan pärjää taloudellisesti kovin hyvin.

Toimiala saattaa myös keskittyä, ja erityisesti suuria investointeja vaativilla aloilla rakennetaan yritysten kokoon perustuvia alalle tulon esteitä, siten vähennetään toimialan sisäistä kilpailua ja parannetaan kannattavuutta. Parantuneen kannattavuuden maksavat asiakasyritykset. Asiat, jotka muuttavat toimialoja ja yritysten kilpailuasetelmia tulevat usein oman toimialan ulkopuolelta. Ne ovat siksi usein yllätyksiä alan vakiintuneille yrityksille, paitsi niille, jotka ovat pitäneet silmät auki myös oman toimialan ulkopuoliselle kehitykselle.

Disruptio on tilanne, jossa uudet yritykset tulevat toimialalle, aluksi ehkä huonommilla tuotteilla, mutta muuttavatkin koko toimialan. Suoratoistopalvelut, kuten Netflix tai Spotify, mullistivat viihdeteollisuuden ansaintalogiikan ja tappoivat videovuokraamot ja levykaupat. Halpalentoyhtiöt tunnetaan huonosta palvelusta, mutta silti ne kasvattavat markkinaa. Ne eivät toimi toimialan sääntöjen mukaan, mutta täyttävät asiakkaan tarpeen. Suoratoistovallankumouksen mahdollisti teknologia, mutta halpalentoyhtiöiden oivallus ei ollut teknologinen. Niiden asiakas ei arvosta palvelua, mutta haluaa nopean ja edullisen lennon.

Suuret muutosvoimat ja teknologiat ovat kaikkien nähtävillä. Pakkausalaa muuttaa ympäristövastuullisuus, kierrätys ja kiertotalouden ympärille rakentuva liiketoiminta. Perinteinen kertapakkaaminen on kiertotalousajattelun pahis. Pakkauksille asetettujen kierrätystavoitteiden mukaan käytetyt materiaalit pitäisi saada hyödynnettyä uudestaan. Kiertotalous muuttaa ajatusta toimialasta. Kiertotaloudessa kaikki ne toimijat ja toiminnot, jotka ovat osa kiertotalouden järjestelmää, voidaan ajatella kuuluvaksi pakkausteollisuuteen, jolloin kaikkien yritysten päätuote ei ole pakkaaminen tai pakkausten valmistus. Tästä näkökulmasta pakkausalan liiketoiminta alkaa näyttää hyvin erilaiselta, eikä yhteisiä sääntöjä enää olekaan.

Enää kilpailijoiden toiminta ei ole arvattavissa eikä kopioitavissa, koska alalla toimii erilaisen osaamisen varassa toimivia yrityksiä. Tarvitaan myös uudenlaisia yhteistyörakennelmia perinteisen toimialamäärittelyn sisällä, mutta myös eri toimialojen välillä. Onkin tärkeää katsoa pakkausteollisuutta laajemmin, ohi nykyisen perinteisen määritelmän, jotta ymmärrettäisiin, mitä pakkausteollisuudessa tapahtuu, minne ala on matkalla ja mistä uudet tulokkaat, innovaatiot ja kestävät ratkaisut tulevat. Ne eivät ehkä tule perinteisen pakkausalan sisältä. Ne eivät ehkä olekaan pelkästään uusia, kierrätettäviä materiaaleja tai tehokkaampia pakkauskoneita, vaan ehkäpä tekoälyn varassa toimivia robotteja, jotka pakkaavat vain sen verran kuin asiakas tarvitsee juuri silloin kuin asiakas tarvitsee? Ehkä ne ovatkin varsin yksinkertaisia ja pieniä ratkaisuja suurten ja monimutkaisten sijaan? Ehkä pakkaamiseen keskittyneitä yrityksiä ei tarvita lainkaan, koska kuljetus- tai kaupan alan yritykset alkavat hoitaa niiden tehtäviä? Emme vielä tiedä millaisia uudet ratkaisut ovat, mutta varmasti ne ratkaisevat asiakkaiden ongelmia ja tarpeita.

Teksti: Sanne Bor ja Henri Hakala, LUT-yliopisto
Package-Heroes-hanke

Artikkeli on julkaistu Pakkaus-lehden numerossa 4/2022